Pohjoisen pölyttäjät: mehiläiset ja niiden tärkeä työ Suomen luonnossa

Keväisen metsän reunassa raita kukkii ennen muita, ja sen pörröiset norkot houkuttelevat luokseen ensimmäiset mehiläiset. Ilma täyttyy hiljaisesta surinasta, kun ahkerat kerääjät käyvät kukasta kukkaan. Tämä vaatimaton hyönteinen tekee työtä, jonka varassa lepää suuri osa Suomen luonnosta.

Mehiläinen, ahkera työläinen

Tutuin pölyttäjistämme on tarhamehiläinen, jota ihminen on hoitanut vuosisatoja. Se elää suurissa yhdyskunnissa, ja vahvassa pesässä voi kesän huipulla olla kymmeniä tuhansia yksilöitä. Suomessa on arviolta noin kaksituhatta mehiläistarhaajaa, jotka pitävät yhteensä noin viittäkymmentätuhatta pesää eri puolilla maata.

Näistä pesistä kertyy vuosittain miljoonasta kolmeen miljoonaan kiloa hunajaa. Kerätessään mettä ja siitepölyä ravinnokseen mehiläiset tekevät samalla korvaamattoman palveluksen: ne pölyttävät kukkia, jolloin marjat ja siemenet kehittyvät suuremmiksi ja runsaammiksi. Ilman tätä työtä moni satokasvi jäisi vaillinaiseksi.

Villit pölyttäjät ja kimalaiset

Tarhamehiläinen on vain pieni osa tarinaa. Suomessa elää kaikkiaan noin 234 mehiläislajia, joista suurin osa on villejä ja usein yksin eläviä. Näiden joukossa ovat myös rakastetut kimalaiset, joita tavataan maastamme peräti 37 lajia, pörröisinä ja tuttuina niityillä ja puutarhoissa.

Kimalaiset ovat todellisia pohjoisen erikoisosaajia. Ne kestävät kylmää poikkeuksellisen hyvin, sillä ne pystyvät lämmittämään lihaksiaan ja lentämään silloinkin, kun ilma on liian viileä ja hämärä tarhamehiläisille. Juuri siksi ne ovat boreaalisen vyöhykkeen ja tuntureiden kaikkein tärkeimpiä pölyttäjiä, kauko-pohjolaa myöten.

Miksi pölytys on tärkeää

Pölytyksen merkitystä on vaikea liioitella. Tutkimusten mukaan hoidetut tarhamehiläiset pystyvät kattamaan Suomessa vain noin neljänneksen kaikesta pölytystarpeesta. Loput jää villien pölyttäjien, ennen kaikkea kimalaisten ja muiden luonnonmehiläisten, ahkeruuden varaan, mikä tekee niistä aivan välttämättömiä.

Tämä työ näkyy suoraan lautasellamme ja metsissämme. Mustikat ja puolukat, omenat ja monet vihannekset tarvitsevat pölyttäjiä kehittyäkseen, ja lukemattomat luonnonkasvit lisääntyvät niiden ansiosta. Pölyttäjät ovat siis näkymätön mutta korvaamaton osa koko pohjoista ravintoverkkoa ja luonnon monimuotoisuutta.

Eri pölyttäjät myös täydentävät toisiaan, sillä kukin laji suosii hieman erilaisia kukkia ja on liikkeellä eri aikaan kesästä ja vuorokaudesta. Juuri siksi pölyttäjien monimuotoisuus on tärkeää: mitä useampi laji niityllä pörrää, sitä varmemmin kukat tulevat pölytetyiksi myös viileinä ja epävakaisina kesinä.

Vuodenkierto ja talven tulo

Syksyn saapuessa pölyttäjien elämä muuttuu. Kimalaisyhdyskunta kuolee talven kynnyksellä lähes kokonaan, ja hengissä säilyvät vain uudet, syksyllä paritelleet emot. Ne etsivät suojaisan kolon maasta tai sammalikosta ja vaipuvat talvihorrokseen, kantaen mukanaan seuraavan kesän koko pesän alkua.

Tarhamehiläiset puolestaan eivät horrosta lainkaan, vaan kokoontuvat pesässä tiiviiksi talvipalloksi ja pitävät värähtelemällä lämpöä yllä pakkasten yli. Keväällä, kun raita ja pajut vihdoin puhkeavat kukkaan, nämä ensimmäiset norkot tarjoavat nälkäisille pölyttäjille elintärkeän ensiaterian pitkän talven jälkeen.

Uhat ja tulevaisuus

Kylmään sopeutuneille kimalaisille juuri ilmaston lämpeneminen on vakava uhka, samoin kuin sään ääri-ilmiöiden yleistyminen. Kun helsinkiläinen kimalaiskartoitus toistettiin vuonna 2024 vuoden 2005 jälkeen, lajisto oli muuttunut ja lämpimässä viihtyvien lajien osuus oli kasvanut, mikä kertoo ilmaston jättämästä jäljestä.

Pölyttäjien tulevaisuus on osittain omissa käsissämme. Suomessa pölyttäjäseurantaa on tehty vuodesta 2019, ja jokainen voi auttaa jättämällä pihaan kukkivia niittylaikkuja, vähentämällä nurmen leikkuuta ja suosimalla monipuolisia kukkia. Näin pidämme huolta siitä hiljaisesta surinasta, joka pitää pohjoisen luonnon elossa.