Poron talvilaidun katoaa: pohjoisen ikiaikainen elämäntapa vaakalaudalla

Kiertelen työkseni pohjoisen kyliä ja kirjoitan siitä, mitä ihmiset todella pelkäävät menettävänsä. Harvassa asiassa tuo pelko on niin käsinkosketeltava kuin poronhoidossa, sillä kyse ei ole vain elinkeinosta vaan koko elämäntavasta, joka on sidottu pohjoisen luontoon ja sen hitaaseen vuodenkiertoon.

Elämäntapa, ei vain elinkeino

Poronhoito on kulkenut pohjoisessa sukupolvelta toiselle jo vuosisatojen ajan. Se ei ole pelkkää työtä, vaan tapa elää ja ymmärtää ympäröivää luontoa, jossa ihmisen ja poron elämä kietoutuvat tiiviisti yhteen tuntureiden, metsien ja soiden muodostamassa laajassa maisemassa.

Poronhoitajan vuosi rytmittyy luonnon ehdoilla, erotuksista kevään vasomiseen ja kesälaitumilta talven ankariin kuukausiin. Juuri tämä syvä riippuvuus luonnosta tekee elinkeinosta niin herkän, sillä pieninkin muutos laitumissa tai säässä heijastuu suoraan porojen ja niiden hoitajien arkeen.

Jäkälä katoaa laitumilta

Viime vuosina pohjoisesta on kantautunut huolestuttavia viestejä. Kahdenkymmenen pohjoisimman paliskunnan alueella jäkälän määrä on romahtanut keskimäärin noin kolmanneksen viimeisen vuosikymmenen aikana, samalla kun ruohot ja sammalet ovat lisääntyneet laitumilla selvästi.

Jäkälä ei ole mikä tahansa kasvi, vaan se on porojen tärkein ravinto talvella. Kun lumi peittää maan, porot kaivavat jäkälää hangen alta selvitäkseen pitkän ja kylmän talven yli. Jos jäkälälaitumet ohenevat, katoaa samalla se perusta, jolle koko talvinen selviytyminen lopulta rakentuu.

Kolme yhtäaikaista painetta

Syyt jäkälän vähenemiseen ovat moninaiset ja kietoutuvat toisiinsa. Taustalla vaikuttavat yhtä aikaa itse poronhoito ja laidunnuspaine, metsätalous hakkuineen sekä jatkuvasti laajeneva maankäyttö, joka nakertaa laidunalueita pala palalta yhä pienemmiksi ja pirstaleisemmiksi.

Näiden päälle tulee vielä ilmastonmuutos, joka voimistaa ongelmaa entisestään. Leudot talvet voivat vaikeuttaa porojen ruoan saantia, sillä lämpötilan vaihtelut synnyttävät lumen sisään jääkerroksia, joiden läpi eläinten on hyvin vaikea päästä käsiksi maassa lepäävään jäkälään.

Kun poroja on liikaa

Yksi kipeimmistä kysymyksistä liittyy porojen määrään. Kun eläimiä on laitumiin nähden liikaa ja suurimmat sallitut poroluvut ylittyvät, jäkäliköt kuluvat nopeammin kuin ehtivät uusiutua. Nykyään poroja joudutaankin monin paikoin ruokkimaan lisärehulla, jotta ne selviävät heikkenevillä talvilaitumilla.

Pahiten kuluneet jäkälämaat sijaitsevat Tunturi-Lapin ja Keski-Lapin paliskunnissa, joissa selkeä kierto talvi- ja kesälaidunten välillä puuttuu. Ilman tätä vuorottelua samat alueet joutuvat kovemmalle kulutukselle, eikä luonnolle jää riittävästi aikaa toipua jatkuvasta kuormituksesta.

Mitä pohjoinen pelkää menettävänsä

Kun kylissä keskustelee poronhoitajien kanssa, huoli ei koske vain tulevaa talvea vaan koko elämäntavan jatkuvuutta. Pelkona on, että jos laitumet menetetään, menetetään samalla kieli, kulttuuri ja tieto, joka on kulkenut suvussa ja yhteisössä monien sukupolvien ajan.

Kyse on myös laajemmasta maisemasta. Poronhoito on muokannut pohjoista luontoa ja pitänyt yllä avoimia laidunmaita, ja sen hiipuminen muuttaisi koko seudun ilmettä. Monelle pohjoisen asukkaalle poro on paitsi elinkeino myös elävä side omaan kotiseutuun ja sen pitkään historiaan.

Onko ratkaisua

Asiantuntijoiden mukaan tilanteen kääntäminen vaatii laajoja ja yhtäaikaisia toimia. Ratkaisuja on etsittävä sekä poronhoidosta itsestään, metsien käsittelystä että maankäytön suunnittelusta, jotta laitumille jäisi taas todellinen mahdollisuus toipua ja uusiutua tulevia vuosia varten.

Itse jatkan näiden tarinoiden tallentamista pohjoisen kylissä, koska ne kertovat jostakin paljon suuremmasta kuin vain jäkälästä hangen alla. Ne kertovat siitä, kuinka hauras side ihmisen, eläimen ja maiseman välillä voi olla, ja kuinka paljon menetettävää meillä lopulta on.